10.10.2001

Tampereen käräjäoikeuden päätös 14.2.2000

A valitti ulosmittauksesta käräjäoikeuteen.

Käräjäoikeus hyväksyi valituksen ja kumosi ulosmittauksen. Käräjäoikeus totesi, että A harjoitti taksiliikennettä ja että A:n tästä toiminnasta saamat tulot olivat perheen toimeentulolle tarpeellisia. Mainitut seikat huomioon ottaen käräjäoikeus katsoi, että ulosmitattu auto oli A:lle tarpeellinen työväline ja että se tuli sen vuoksi erottaa ulosmittauksesta.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Aulikki Stenbäck.

Turun hovioikeuden päätös 18.7.2000

Sisä-Suomen verovirasto valitti hovioikeuteen. Verovirasto lausui, että taksiliikenteen harjoittamiseen käytettyä autoa ei voitu pitää ulosottolain 4 luvun 5 §:n 3 kohdassa tarkoitettuna työvälineenä. Autoa ei voitu jättää ulosmittaamatta ulosottolain 4 luvun 5 §:n 4 kohdankaan nojalla, koska kihlakunnanvouti oli todennut auton arvon olevan noin 100 000 markkaa, eikä ulosottolain 4 luvun 5 §:n 5 kohdan nojalla, koska A ei kyennyt hankkimaan autollaan riittävästi tuloja veroviraston saatavan suorittamiseksi. Sen vuoksi verovirasto vaati, että käräjäoikeuden päätös kumotaan ja että ulosmittaus pysytetään voimassa.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden päätöstä.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Aarto Onninen, Mikko Suvanto ja Eeva Perho. Esittelijä Atso Sinervo.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 10.10.2001

Perustelut

A:lta on 2.12.1999 ulosmitattu hänen taksiliikenteen harjoittamiseen käyttämänsä henkilöauto. Ulosottolain 4 luvun 5 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan ulosmittauksesta on erotettava velallisen tarpeelliset työvälineet niiden arvosta riippumatta. Kysymys on ensinnä siitä, onko A:lta ulosmitattu auto säännöksessä tarkoitettu, ulosmittauksesta erotettava tarpeellinen työväline.

Velallisella oli ulosottolain 4 luvun 5 §:n 2 momentin alkuperäisen sanamuodon mukaan oikeus erottaa ulosmittauksesta välttämättömät työkalut. Säännöstä muutettiin 31.12.1917 annetulla lailla ulosottolain 4 luvun 5, 6, 7 ja 8 §:n muuttamisesta siten, että ulosmittauksesta oli erotettava tarpeelliset työvälineet. Lakivaliokunta totesi mietinnössään nro 5/1917, että työkaluihin oli luettava paitsi niitä esineitä, joita voitiin kutsua työkaluiksi sanan ahtaammassa merkityksessä, myös muut henkilökohtaisesti suoritettavaan työhön tarpeelliset työvälineet, esimerkiksi kirjoituskone. Lakivaliokunta vaihtoi selvyyden vuoksi sanan "työkalut" väljempään sanaan "työvälineet". Säännöstä muutettiin 15.4.1932 voimaan tulleella lailla (98/1932), mutta muutos ei koskenut säännöksen sanamuotoa.

Koska toimeentulon turvaamisen kannalta välttämätöntä omaisuutta ei ollut voitu ulosottokäytännön kohtuullisuudesta huolimatta erottaa riittävästi, erottamista koskevaa säännöstä muutettiin 15.5.1997 voimaan tulleella lailla (378/1997). Tuolloin tuli mahdolliseksi muutetun ulosottolain 4 luvun 5 §:n 1 momentin 4 kohdan nojalla varsinaisten työvälineiden lisäksi erottaa työvälineisiin rinnastettavat esineet, jos ne olivat välttämättömiä velallisen ja hänen elatuksensa varassa olevien perheenjäsenten toimeentulon turvaamiseksi, ja 5 kohdan nojalla velalliselle säilyttää välttämätön esine, jonka avulla hän sai riittävästi ulosmittauskelpoista tuloa. Lisäksi saman pykälän 2 momentin nojalla tuli mahdolliseksi erottaa ulosmittauksesta muitakin kuin 1 momentissa tarkoitettuja esineitä, jos erottamista voitiin pitää hyväksyttävänä velallisen tai hänen perheensä sairauden tai vamman perusteella. Esitöiden mukaan (HE 8/1997 vp. s. 4) tarpeellisten työvälineiden erottamisedun osalta ehdotettu säännös vastasi sanamuodoltaan silloin voimassa ollutta lakia. Työvälineillä tarkoitettiin varsinaisten työkalujen lisäksi myös esimerkiksi mikrotietokonetta tarvittavine ohjelmineen, jos työtä tehdään sen avulla. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaisesti esityksessä lähdettiin siitä, että auto ja muut moottoriajoneuvot eivät ole varsinaisia työvälineitä.

Tarpeellisten työvälineiden erottamisetu merkitsee velallisen ammatin ja työn suojaksi poikkeusta pääsäännöstä, jonka mukaan periaatteessa kaikki velallisen omaisuus kuuluu ulosoton piiriin. Tämän vuoksi säännöstä on oikeuskäytännössä tulkittu suppeasti. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 1951 II 40 katsottiin, että autoa ei ollut siinäkään tapauksessa, että sen omistaja käytti sitä ammattimaisen autoliikenteen harjoittamiseen, pidettävä sellaisena tarpeellisena työvälineenä, jonka hän ulosottolain 4 luvun 5 §:n mukaan olisi oikeutettu erottamaan itselleen ulosmittauksesta. Toisaalta tapauksessa KKO 1978 I 4 pidettiin henkilöautoa 80 prosenttisesti liikuntavammaisen sahateknikon tarpeellisena työvälineenä, koska hän ei voinut asianmukaisesti hoitaa työtään käyttämättä henkilöautoa eri paikkakunnilla sijainneiden toimintapisteiden välisiin matkoihin, eikä työnantaja ollut asettanut autoa hänen käytettäväkseen. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 1987:77 katsottiin myyntiedustajan, jonka asiakassuhteiden hoito vaati jatkuvasti matkustamista, vuoden 1977 mallia oleva, ulosmittauksessa 12 000 markan arvoiseksi arvioitu henkilöauto hänelle tarpeelliseksi työvälineeksi, joka hänellä oli oikeus saada ulosmittauksesta erotetuksi. Viimeksi mainitut tapaukset osoittavat, että tarpeellisen työvälineen käsitettä on ollut joissakin olosuhteissa tarpeen tulkita sen sananmukaista merkitystä laajemmin.

Kun säännökseen tehtiin 15.5.1997 voimaan tulleella lailla velallisen toimeentulon turvaamiseksi ja vamman huomioon ottamiseksi erottamisperusteena edellä selostetut korjaukset, oikeuskäytännössä ei ole enää vastaavaa tarvetta tarpeellisen työvälineen käsitteen laajentavaan tulkintaan. Niinpä ratkaisussa KKO 1999:5 ei vaikeavammaisen pyörätuoli-invalidin autoa, jota tämä kertoi tarvitsevansa mikrotukihenkilön ja muusikon työssä, pidetty työvälineenä. Ratkaisun perustelujen mukaan tavallisessa kielenkäytössä työvälineellä ei tarkoiteta autoa tai muuta kulkuvälinettä, jolla työntekijä kulkee työpaikalleen.

Tarpeellisten työvälineiden ulosmittauksesta erottamista koskevan säännöksen soveltamisen keskeisenä kohteena ovat henkilökohtaisesti suoritettavaan työhön tarpeelliset välineet. Auto ei kuulu näihin säännöksen keskeisiin kohteisiin ja se voidaan sen vuoksi oikeuskäytännönkin mukaan vain poikkeuksellisesti erottaa lainkohdan nojalla ulosmittauksesta. A:n kohdalla ei ole perusteita poiketa pääsäännöstä, jonka mukaan auto ei ole varsinainen työväline. A:lta ulosmitattu auto ei sen vuoksi ole ulosottolain 4 luvun 5 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitettu tarpeellinen työväline eikä autoa siten voida erottaa ulosmittauksesta tuon säännöksen nojalla. Auto voi kuitenkin tulla ulosmittauksesta erotettavaksi ulosottolain 4 luvun 5 §:n 1 momentin 4 tai 5 kohdan nojalla.

Pykälän 4 kohdan nojalla ulosmittauksesta on erotettava työvälineisiin rinnastettavat esineet, joiden arvo ei todennäköisesti ylitä ulosottoasetuksen 31 §:ssä todettua 15 000 markkaa tai erityisestä syystä 25 000 markkaa. Edellytyksenä on lisäksi, että esine on välttämätön velallisen ja hänen elatuksensa varassa olevien perheenjäsenten toimeentulon turvaamiseksi. Tällainen esine voi olla lain perusteluiden mukaan esimerkiksi vaatimaton, mutta sinänsä käyttökelpoinen auto (HE 8/1997 vp. s. 4).

Korkein oikeus katsoo alempien oikeuksien tavoin, että auto sinänsä on välttämätön taksiliikennettä ammatikseen harjoittavan A:n ja hänen elatuksensa varassa olevan puolison toimeentulon turvaamiseksi. Koska ulosottoviranomaisen 100 000 markan arvoiseksi arvioiman auton arvo kuitenkin selvästi ylittää erottamisoikeuden piiriin kuuluvan esineen arvon, autoa ei ole erotettava ulosmittauksesta ulosottolain 4 luvun 5 §:n 1 momentin 4 kohdankaan nojalla.

Ulosottolain 4 luvun 5 §:n 1 momentin 5 kohdan mukaan ulosmittauksesta on erotettava työvälineisiin rinnastettavat esineet omaisuuden arvosta riippumatta, jos velallinen hankkii niiden avulla riittävästi ulosmittauskelpoista tuloa hakijan saatavan suorittamiseksi eikä erottamista muutoinkaan voida pitää hakijan edun vastaisena. Lain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen perusteluista ilmenee, että säännös koskee sellaista velallista, jonka ammatti tai elinkeino edellyttää arvokasta omaisuutta ja että säännöksen tarkoituksena on turvata velallisen mahdollisuus jatkossakin saada toimeentulonsa ammatistaan. Edelleen perusteluista ilmenee, että lainkohtaa säädettäessä silmällä on pidetty muun muassa taksiautoilijoita, joiden toiminnan jatkamisen edellytyksenä voidaan pitää vakavaraisuutta. Elinkeinotoiminnan ollessa taloudellisesti kannattavaa olisi kohtuutonta ja epätarkoituksenmukaista, että velallinen ei saisi jatkaa sitä (HE 8/1997 vp. s. 4 - 5).

Veroviraston Korkeimmalle oikeudelle esittämästä selvityksestä ilmenee, että A:n kokonaisverovelan määrä 14.9.2000 saakka laskettuine viivästysseuraamuksineen on yli 300 000 markkaa. Verovelat ovat kertyneet vuosina 1996 - 2000, ja suuri osa veloista on perittävänä ulosottoteitse. A on kertonut maksaneensa 14.4.2000 jäännösveroista 32 185 markkaa ja kaikki arvonlisä- ja ennakkoverot vuodelta 2000. Vaikka A olisi kertomallaan tavalla maksanut osan jäännösveroista, arvonlisäveroista ja ennakkoveroista, osoittavat pitkältä ajalta kertyneet, ulosottoteitse perittävät verovelat, että A ei taksiautollaan kykene hankkimaan riittävästi ulosmittauskelpoista tuloa veroviraston saatavan suorittamiseksi. Tämän vuoksi autoa ei tule erottaa ulosmittauksesta ulosottolain 4 luvun 5 §:n 1 momentin 5 kohdankaan nojalla.

Päätöslauselma

Hovioikeuden ja käräjäoikeuden päätökset kumotaan. Asia jää ulosottomiehen ratkaisun varaan.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Olavi Heinonen sekä oikeusneuvokset Riitta Suhonen, Markku Arponen, Gustav Bygglin ja Liisa Mansikkamäki. Esittelijä Satu Saarensola.